Turha on peiliä syyttää, jos pää on muna

Olen ennenkin tainnut mainostaa, että pipojen neulominen ei ole mitään helppoa herkkua. Sopivan ympärysmitan löytäminen on ihan henkimaailman asioita. Niinpä olen vältellyt piponeulontaa kuin ruttoa, itselleni olen kahdenkymmenen neulontavuoden aikana tehnyt ainoastaan kaksi pipoa ja niistäkin toinen pyöri päässä ikävästi.

Nyt oli kuitenkin pakko ottaa puikko kauniiseen käteen. Olen haaveillut palmikkopiposta jo jonkin aikaa ja kun vanha pipo sopivasti vielä hävisi niin pipolle tuli todellinen tarve.


















Palmikkopipo
Malli: oma
Lanka: Gedifran Extra Soft Merino 60g
Puikot: nro 5

Toisella aloituskerralla löytyi sopiva silmukkamäärä ja piposta tuli kutakuinkin sellainen mistä olin haaveillut. Lankakin oli nimensä mukaisesti superpehmeää eikä pipo kutita yhtään! Iloinen yllätys oli myös se, että palmikkokohdat pitävät tuulta yllättävän hyvin.














Kaikki siis hyvin valtakunnassa, vai kuinka? Yksi pieni mutta löytyy. Valitettavasti pipo näyttää päässäni ihan munalta. Siksi lahjoin kuviinkin poikani malliksi. (Aika huolestuttavaa, että 2-vuotiaalle taaperolle ja 32-vuotiaalle äidille sopii samat pipot...)


















Munapäisyydestä huolimatta pipo pääsi käyttöön. Yksi kotiäitielämän vapauttavia puolia on se, että hiuksia ei tarvitse/kannata laittaa mitenkään, sen kuin vetää pipon päähänsä ja on ihan salonkikelpoinen leikkipuistoihin.

Ai niin, villahaalari on saanut vetoketjunsa: